Tupa
Tupa
Suurtupa, jota yleensä kutsutaan tuvaksi, on talon olohuone, jossa nykyään toimii museon kahvitupa. Samassa kulmassa, jossa nyt seisoo korkea pönttöuuni, oli aiemmin suuri puuhella. Tupa ja keittiö olivat talon käytetyimmät huoneet, joissa tehtiin työtä ja seurusteltiin....
Suuri tummanruskea kaappi ja huoneen keskellä oleva suuri klaffipöytä ovat käytännössä aina olleet Pellaksessa, sillä ne olivat täällä ennen tulipaloa. Seinällä oleva ryijy on alun perin Hansaksen naapuritilalta, jonne Erik Petterin tytär Erika muutti mentyään naimisiin. Suuri muotokuva seinällä esittää Erikaa ja hänen puolisoaan Carl Gustaf Lundbergiä. Pienemmässä värillisessä muotokuvassa ovat August ja Irene Eriksson. August ja Erika olivat sisaruksia. Lemlandin kirkkoa esittävän taulun on maalannut Signe Signell Lemlandin Norrbystä.
Klaffilipaston päällä oleva ja pientä poikaa esittävä Kalle-veistos pelastettiin tulipalosta. Aikaisemmin veistos seisoi takanreunuksella, ja se on yksi Pellaksen vanhoista esineistä, joka on täynnä tulipalon jälkiä. Kukikkaat kalusteet ovat erään Pellaksen jälkeläisen lahja museolle. Kalusteet, joissa on ruskeakukkakuvio, olivat Pellaksessa ennen tulipaloa ja kuuluivat Rey Erikssonille. Suuren laivaa esittävän taulun on maalannut ruotsalainen taiteilija Rikard Lindström. Heimo-aluksen malli ja laivan muotokuva ovat lahjoituksia Pellakselle. Yhden klaffilipaston päällä on muun muassa hääkuvia Pellaksen jälkeläisistä, jotka ovat menneet naimisiin Pellaksessa. Toisen klaffilipaston päällä on muotokuvia ja kuvia muista Pellaksen jälkeläisistä, mm. Sven ja Pamela Erikssonista. Eteläisellä seinällä roikkuu vanha kampipuhelin. Pellas oli yksi Lemlandin ensimmäisistä kotitalouksista, jonne hankittiin puhelin.
Ahvenanmaalaiset käyttävät puhelimiaan ahkerasti, sillä he jutustelevat mielellään kauempana asuvien tuttaviensa kanssa. Ahvenanmaalla puhelimen vieressä on aina tuoli. Pellaksessa puhelintuoli oli talon mukavin tuoli. Puhelimen vieressä olevalla tuolilla isoäiti istui rentoutuneena ja tarkkaavaisena puhuessaan lähes päivittäin lasten, lastenlasten, siskojen, Hindersin Amelian, Sjustrandin Nannin tai Lemströmin Ida-tädin kanssa.
Pamela Erikssonin teoksesta Hertiginnans sista resa, 1960.
Pellaksesta tulee museo
Vuonna 1989 ilmestyy suomenruotsalaisen kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin teos Leo. Kirja kertoo ahvenanmaalaisesta kuunarilaiva Leosta, joka rakennettiin vuonna 1870 Siipyyssä, sekä alukseen liittyvistä ihmisistä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Granbodassa sijaitseville “Simonsin” ja “Eskilsin” tiloille, jotka todellisuudessa ovat Pellas ja Hansas, sekä näiden tilojen ihmisiin. Tämä on ahvenanmaalaisen museohistorian alku. Kirjassa “Simonsin” tila, joka siis todellisuudessa on Pellas, seisoo tyhjänä ja asumattomana ja odottaa herätystä Ruususen unestaan. Leon myötä herää kiinnostus ahvenanmaalaista purjehdusta kohtaan sekä ajatus museon perustamisesta tilalle.
Laivurintalo Pellas on ahvenanmaalaisen merenkulun aikakauden muistomerkki, ja tätä merenkulun muotoa kutsutaan talonpoikaispurjehdukseksi. Aikakausi alkaa noin 1850 ja jatkuu ensimmäisen maailmansodan loppuun asti. Tämän ajanjakson aikana lähinnä talonpojat panostivat rahtipurjehdukseen ja sijoittivat vaihtelevalla menestyksellä yhä suurempiin purjealuksiin. Menestyksen myötä sekä sen osoituksena tiloille rakennettiin uusia upeita päärakennuksia. Näitä rakennuksia kutsutaan laivurintaloiksi, ja ne ovat yleisiä erityisesti Lemlandin ja Värdön kunnissa, jotka olivat aikansa suurimpia merenkulun kuntia Ahvenanmaalla. Myös Pellaksen isännät rakennuttivat uuden ja tilavan talon Pellaksen tilalle. Kyseessä on todennäköisesti Ahvenanmaan suurin laivurintalo.
25. toukokuuta 1992 Peder Eriksson lahjoitti Pellaksen Ahvenanmaan merenkulkumuseolle. Peder oli viimeinen Erikssonin suuresta sisarusparvesta, joka kasvoi Pellaksen tilalla vuosisadanvaihteessa 1900. Lahjakirja allekirjoitettiin kauniissa Herzogin Cecilie -aluksen kapteeninsalongissa Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Pederin veli Sven Eriksson oli toiminut aluksen päällikkönä. Ahvenanmaan merenkulkumuseo asetti lahjoitukselle vaatimuksen, että tilan ylläpitämistä varten perustettaisiin organisaatio. Myöhemmin samana vuonna perustettiin yhdistys Skeppargården Pellas r.f. Ahvenanmaan merenkulku museo luovutti sen jälkeen tilan kaikkine omaisuuksineen uudelle yhdistykselle, ja vuonna 1995 museo avasi ovensa.
Pellas kirjallisuudessa
Pellas on ihan yhtä paljon myös kirjallisuusmuseo kuin merenkulkumuseo. Museo on syntynyt kahden romaanin inspiroimana, joissa kuvataan Pellaksen ja sen ympäristön elämää 1800-luvun toiselta puoliskolta 1950-luvulle asti. Ulla-Lena Lundberg, jonka isänisän äiti Erika (kirjassa “Kristina”) oli syntynyt Pellaksessa, kirjoitti vuonna 1989 teoksensa Leo, joka kuvaa “Erik Petterin” elämää “Simonsin” tilalla Granbodassa sekä hänen jälkeläistensä kohtaloita suuressa maailmassa. Jatko-osassa Suuren maailmaan seurataan edelleen saman suvun elämää. “Simonsin” tila on todellisuudessa Pellas ja “Erik Petter” on mies, joka rakensi Pellaksen mäelle komean talon, joka nykyään toimii museona. Kuvassa ovat Erik Petterin lapsenlapset, Erikan lapset, jotka kirjassa ovat “Mauritz”, “Isidor”, “Leonard”, “Artur” ja “Richard” ja oikeassa elämässä August, Carl, Algot (Ulla-Lenan isänisä), Erik ja Gustaf. Leo-romaani herätti henkiin kiinnostuksen talonpoikaispurjehdusta, Pellasta ja sen ihmisiä kohtaan, ja tämän seurauksena perustettiin Pellaksen museo.
Korvaamattoman tärkeä lähde Pellaksen entisajan elämään on Pamela Erikssonin teos Herttuattaren viimeisestä matkasta (alkuperäinen teos The Duchess. The Life and Death of the Herzogin Cecilie, 1958, ruotsinnos Hertiginnans sista resa, 1960, ei suomennettu). Kirjassa kuvataan kirjailijan elämää Pellaksessa ja Herzogin Cecilie -aluksella. Pamela oli naimisissa Svenin kanssa, joka oli Pellaksen toiseksi nuorin poika ja päällikkönä Gustaf Eriksonin Herzogin Cecilie -nelimastoparkilla. Pamela kuvaa Pellaksen elämää 1930-luvun loppuun asti. Vuosien 1884–1930 välillä tilalla tehtiin luultavasti vain pieniä muutoksia, sillä Pamela kirjoittaa, että aika oli ollut pysähtyneenä viisikymmentä vuotta hänen tullessaan tilalle. Kirjassa saamme seurata elämää aluksella, vuoden 1936 haaksirikkoa ja sen pelastustöitä sekä millaista elämää Pellaksessa vietettiin pariskunnan jätettyä aluksen ja palattuaan kotiin Granbodaan.
Kirjat ovat olleet suurena inspiraation lähteenä museon suunnittelussa. Museon ensimmäisten vuosien aikana 1990-luvun puolivälissä, kun Lundbergin kirjat olivat monilla vielä tuoreessa muistissa, Pellaksen kävijöitä kiinnosti nähdä kirjan tapahtumapaikkoja. Myös kirjan henkilöt herättivät kiinnostusta ja se, miltä “Simons” todellisuudessa näytti. Monia
vierailijoita kiinnosti nähdä, vastasiko todellisuus romaanin sisältöä. Edelleen Pellakseen saapuu vierailijoita kirjojen houkuttelemana. Uuden painoksen myötä Pamela Erikssonin teos on tavoittanut entistä laajemman yleisön. Per-Ove Högnäsin elokuva Herttuattaren viimeinen matka (2013) ja Ulla-Lena Lundbergin teos Herttuatar ja kapteenin vaimo (2017), jotka molemmat kertovat Herzogin Cecilie -aluksesta ja sen kapteenin vaimosta Pamela Erikssonista, houkuttelevat uusia kävijöitä Pellakseen ja pitävät yllä kiinnostusta tilaa ja sen elämää kohtaan.
Erika ja Carl Gustaf Lundberg
Kirjailija Ulla-Lena Lundbergin romaanit Leo ja Suureen maailmaan pohjautuvat ja ovat saaneen inspiraationsa Pellaksen ja Granbodan tapahtumista. Ulla-Lena Lundbergin isänisän äiti Erika Lundberg, romaaneissa “Kristina”, syntyi Pellaksessa vuonna 1851. Erikssonin ja Lundbergin sukujen välille syntyi side, kun Pellaksen Erika meni naimisiin Carl Gustaf Lundberg (synt. 1839) kanssa, joka oli kotoisin saman kylän Hansaksen tilalta. Carl Gustaf oli laivuri ja talonpoika, hyvä naimakauppa nuorelle Erikalle. Carl Gustaf omisti osuuksia useista aluksista ja oli muutaman vuoden kuunarilaiva Leon päällikkönä.
Kerrotaan, että avioliitto oli onnellinen. Molemmat tosin kuolivat nuorina ja jättivät jälkeensä viisi poikaa. Kaksi nuorimmaista olivat vain 1-vuotiaita äidin kuollessa vuonna 1885 ja 5-vuotiaita, kun heidän isänsä kuoli vuonna 1889. Poikien huoltajaksi tuli äidinisä Erik Petter Pellaksesta. Toiseksi vanhimmasta pojasta Erikistä tuli Hansaksen isäntä. Hän oli vain 14-vuotias saadessaan tilan haltuunsa isä Carl Gustafin kuollessa. Erik oli silloin samanikäinen kuin äidinisä Erik Petter saadessaan Pellaksen haltuunsa.
Erikan ja Carl Gustafin viidestä pojasta vanhimmasta Carlista tuli pappi, Erikistä tilan isäntä, keskimmäisestä Algotista opettaja ja kahdesta nuorimmaisesta Gustafista ja Augustista, jotka olivat kaksoset, merikapteeneita. Nämä orvot pojat menestyivät hyvin elämässä ja neljä heistä eli korkeaan ikään. Merikapteeni August kuoli 40-vuotiaana Cádizissa sairastuttuaan yhdellä sinne suuntautuneista matkoistaan. Seuraavassa ote teoksesta Leo. “Kristina” kertoo haluavansa mennä naimisiin “Carl Gustafin” kanssa.
– Saako isä kysyä, ketä sydänkäpy ajattelee? […] -Eskilsin Carl Gustafia!
Erik Petterin kielellä on jo huuto: ”Sitä minä en voi sallia!: Niinhän isät huutavat, kuin heidän tyttärensä löytää sen, jonka tahdo saada. Kokemus osoittaa, etteivät nuoret tytöt kykene valitsemaan järkevästi. Erik Petterin on pakko nielaista sanat viime hetkellä. Eskilsin Carl Gustaf on merikapteeni ja perimässä tilan, joka on suurempi kuin Simons.
Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Leo, 1989.
August ja Irene Eriksson
August (synt. 1856) sai Pellaksen hoidettavakseen isänsä Erik Petterin jälkeen. Hänestä tuli myös Freja-aluksen varustaja isänsä jälkeen. August aloitti merimiesuransa 13-vuotiaana toimimalla kajuuttavahtina. Kauppalaivuritutkinnon jälkeen hän oli päällikkönä kuunari Cedialla sekä parkkilaiva Augustalla, parkkilaiva Tähdellä ja parkkilaiva Frejalla ennen kuin ryhtyi vuonna 1902 kokoaikaiseksi talonpojaksi Pellakseen. August oli tunnettu hyvin varovaisena laivurina, joka ei ottanut turhia riskejä.
August oli kunnanvaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsen sekä kiinnostunut politiikasta. Augustin vaimo Irene kuului Ahvenanmaan laivuriaatelistoon. Hän oli Mathias Lundqvist vanhemman tytär Flakan Hindersin tilalta. Mathias oli yksi Lemlandin merkittävistä laivanvarustajista. Kerrotaan, että kyseessä oli kahden merkittävän suvun välinen järkiavioliitto. August kuoli vuonna 1931 ja Irene vuonna 1954.
Parilla oli yhdeksän lasta: Filip, Nils, Sally, Adele, Mery, Ebba, Jens, Sven ja Peder. Yhdeksästä lapsesta ainoastaan Filip kuoli nuorena sairastuttuaan matkalla New Yorkiin, jonne hänet on myös haudattu. Filip, Nils ja Sven kulkivat isänsä ja isoisänsä jalan jälkiä ja ryhtyivät merikapteeneiksi. Nilsistä tuli maihin siirryttyään maatalon isäntä Norrbyssä. Sven siirtyi myös maihin ja oli jonkin aikaa talonisäntänä Pellaksessa ennen muuttoaan Etelä-Afrikkaan. Jens ja Mery asettuivat asumaan kumpikin omalle tilalleen lähelle Pellasta. Sally ja Adele muuttivat puolisoidensa tiloille Lemlandin Norrbyhyn ja Flakaan. Ebba ei mennyt koskaan naimisiin ja jäi asumaan Pellakseen. Nuorin poika Peder muutti USA:han.