Vuonna 1884

Trefanten, kuunari, 106 lästiä

Kuunari on rakennettu vuonna 1838 Lemlandissa, 106 lästiä, tehtiin limisaumaiseksi vuonna 1843. Vuonna 1843 talonpoika Per Anderssonin omistuksessa. Per Andersson oli Flakassa sijaitsevalta Andersaksen tilalta. Vuonna 1851 Erik Petter Eriksson meni naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Erik Petteristä tuli myöhemmin Trefanten-aluksen omistaja, ei ole tiedossa tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen naimisiinmenon. Trefanten haaksirikkoutui dramaattisessa lumimyrskyssä 4. joulukuuta 1871 kaapelinmitan (noin 200 metriä) päässä Öölannin rannikosta. Myrskyssä alus paiskautui karille ja vahingoittui niin pahasti, että se täyttyi välittömästi vedellä. Koko 8 hengen miehistö pääsi kuitenkin omin voimin maihin Öölantiin. Trefanten-aluksen päällikkönä onnettomuushetkellä oli Johan Jansson (Johansson Friman). Trefanten-aluksen hylky myytiin pian haaksirikon jälkeen huutokaupassa eräälle ahvenanmaalaiselle. Samana myrskyisenä yönä haaksirikkoutui myös kaksi muuta alusta samalla alueella. Ruotsalainen Sädesärlan, jonka miehistö selvisi hengissä sekä suomalainen Oskar, jonka koko miehistö menehtyi. Oskarin päällikkö oli ahvenanmaalainen Per Anton Lignell.

Fredrika, kuunari, 114 lästiä

Rakennettu vuonna 1859 Granbodan Bergörenissä. Limisaumainen ja Lemlandin ensimmäinen kuunari. Rakennusmestari ja päävarustaja oli Erik Petter Eriksson. Vuonna 1875 päävarustajaksi vaihdettiin E.G. Söderlund. Alus ajautui karille ja siitä tuli hylky Starholmenin luona 15. joulukuuta 1879. Päällikkönä oli Jansson.

Alexandra, kaljaasi, 67 lästiä

Rakennuspaikka ja -vuosi ei tiedossa. E.P.E. osti aluksen Lemlandiin. Haaksirikkoutui vuonna 1868 viedessään puukuormaa Ahvenanmeren yli Tukholmaan.

Eugenia, parkki, 190 lästiä

Rakennettu vuonna 1865 Merikarvialla Lemlandin varustamolle, jonka päävarustajana oli E.P.E. Haaksirikkoutui Gotlannin edustalla 29. joulukuuta 1872 ollessaan painolastattuna kotimatkalla Grimsbystä. Päällikkö Anders Nylund.

Alina, parkki, 367 nrt

Rakennettu vuonna 1866 Skaftungissa Pohjanmaalla. Rakennusmestarina E. Silverberg. Rakennettu Lemlandin varustamolle, jonka päävarustajana oli E.P.E. Myytiin Norjaan vuonna 1872.

Elina, parkki, 357 nrt

Rakennettu vuonna 1866 Siipyyssä (rakennusmestari Josef Jansson?) Lemlandin varustamolle, jonka päävarustaja oli E.P.E. Vuonna 1870 päävarustajaksi tuli E.G. Eriksson Flakasta ja vuonna 1878 Anders Nylund Knutsbodasta. Ajautui karille ja jäi hylyksi Jyllandin lounaisrannikolle helmikuussa 1882, päällikkönä Mats Sjölund.

Leo, kuunari, 289 nrt

Rakennettu 1870 Siipyyssä Kiilin telakalla. Rakennusmestarina oli Josef Jansson. Aluksen rakentamiseen meni vain 6 kuukautta, ja se oli valmiina purjehdukselle 20. heinäkuuta. Varustamon rakennusvalvojana toimi osakas Carl Carlsson, kotoisin Granbodan Kallaksesta. Hän oli myös aluksen päällikkö kahden ensimmäisen vuoden ajan. Leoa pidettiin onnea tuovana aluksena ja siksi sitä kutsuttiin Rahalaivaksi. Päävarustajana toimivat vuorotellen Erik Petter Eriksson ja Carl Carlsson ja vuodesta 1885 Erik August Eriksson. Leo otettiin liikenteestä vuonna 1898, ja hylky on Lumparsundin salmen rannalla.

Linnéa, kuunari, 300 nrt

Rakennettu vuonna 1872 Siipyyssä Kiilin telakalla Lemlandin varustamolle, jossa päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Rakennusmestarina toimi Josef Jansson. Varustamon tarkastajana rakennusaikana oli Anders Johan Eriksson Söderbystä. Hän osti aluksen vuonna 1895. Linnéa otettiin liikenteestä vuonna 1897.

Ceres, kuunari, 273 nrt

Rakennettu vuonna 1873 Siipyyssä Kiilin telakalla Lemlandin varustamolle, jossa päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Rakennusmestarina toimi Josef Jansson. Johan Johansson Friman (käytti lyhyen aikaa nimeä Jansson) valvoi rakentamista Siipyyssä. Hän oli aluksen ensimmäinen osakas (5/32) ja toimi päällikkönä ensimmäiset 21 vuotta. Alusta pidettiin yleisesti “varautta tuovana laivana”. Ceres poistettiin liikenteestä vuonna 1897.

Åland, kuunari, 311 nrt.

Rakennettu Siipyyssä vuonna 1873, telakkapaikka ja rakennusmestari ei tiedossa. Päävarustajana oli Erik Petter Eriksson ja rakennusvalvojana A.J. Eriksson, josta tuli myös aluksen ensimmäinen päällikkö. Åland ajoi karille ja jäi hylyksi 13. heinäkuuta 1882 lähellä Ulkokrunnin luotsiasemaa Oulun saaristossa.

Cedia, kuunari, 228 nrt.

Rakennettu 1874 Siipyyssä Kiilin telakalla. Rakennusmestarina oli Josef Jansson. Carl Gustaf Nylund Granbodasta valvoi rakentamista, ja hänestä tuli ensimmäinen päällikkö. Laivanrakentaja Josef Jansson (¼) ja muutama muu siipyyläinen olivat Cedian osakkaita. Liikemies Berndt Sundahl oli myös yksi suurempi osakas. Haaksirikko Pohjanmerellä 10. maaliskuuta 1879. Kunnostettiin. Alus otettiin liikenteestä vuonna 1897.

Eli, kuunari, 190 nrt.

Rakennettu vuonna 1874 Siipyyssä Fladan telakalla. Rakennusmestarina toimi Karl-Johan Jossfolk. Päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Elin ensimmäinen päällikkö oli E. Sjölund. Alus selvisi ilman suurempia vaurioita ja otettiin liikenteestä vuonna 1897.

Augusta, parkki, 374 nrt.

Rakennettu vuonna 1874 Närpiön Werkfladan telakalla rakennusmestarina Mats Ivars. Aluksella oli yhteensä 18 osakasta, joista kaikki paitsi yksi oli Lemlandista. Päävarustaja vuosina 1874–1879 oli laivuri Erik August Eriksson Granbodasta. Hän oli suurin osakas osuuksilla 24/288. Erik Petter Eriksson tuli päävarustajaksi vuodesta 1880 alkaen ja kuului myös suurimpiin osakkaisiin. Augusta myytiin Ranskaan vuonna 1900, ja hinta oli 3200 frangia.

Primus, kuunari, 237 nrt.

Rakennettu vuonna 1874 Närpiön Långvikin telakalla. Omistajia olivat maakauppias Berndt Sundal ja Erik Petter Eriksson Granbodasta. Päävarustaja E.P.E. Myöhemmin päävarustajaksi vaihdettiin Berndt Sundal ja hänen jälkeensä K.G. Lundberg. Myytiin karille ajon jälkeen, joka tapahtui 16. joulukuuta 1888 Barhöftin luona lähellä Stralsundia.

Wendla, kuunari, 197 lästiä.

Rakennettu vuonna 1875 Vessingsbodan Lillholmenissa. Rakentajana oli varustamo, jonka päävarustaja oli Mellangårdin Erik Gustav Mattson. Myytiin Erik Petter Erikssonille. Myytiin/poistettiin liikenteestä vuonna 1896.

Freja, kuunari, 263 nrt.

Rakennettu Lemlandin Söderby sjössä 1882–1883. Rakennusmestarina Isak Nordström Pohjanmaalta. Aloitteen rakentamisesta tekivät Söderbyn talonpojat/merikapteenit Emil Nylund Sefferistä ja Matts Sjölund Skallfogdaksesta/Mattaksesta, kun he 4. helmikuuta 1882 kirjoittivat sopimuksen talonpoika Anders Nylundin (Söderbyn Nybondsin tilalta) kanssa puutavaran toimituksesta. Sopimuksen mukaan Nylund toimittaa puolet kaikesta puutavarasta noin 140–150 standertin verran erään aluksen rakentamista varten, ja summa on “3000 Suomen kultamarkkaa”. Varustamolla oli kymmenkunta eri omistajaa, ja suurin osa heistä oli kotoisin Granbodasta. Erik Petter Eriksson/Erik August Eriksson oli päävarustaja. Emil Nylundista tuli aluksen kapteeni 15 ensimmäiseksi vuodeksi. Nylund oli kotoisin Söderbyn Seffersistä ja omisti noin ¼ aluksesta. Freja myytiin 3. helmikuuta vuonna 1906 laivuri Karl Johan Johanssonille Hellestorpista (osuudet 12/96) ja muille hintaan 8.030 Suomen markkaa. Vuonna 1908 päävarustajaksi vaihdettiin majatalon isäntä Erik August Eriksson. Freja haaksirikkoutui miehistöineen kaikkineen kovassa lumimyrskyssä 9. lokakuuta 1909 Jurmon luona lähellä Utötä. Aluksella oli 8 hengen miehistö. Päällikkönä oli Karl Oskar Johansson Hellerstorpista. Hän oli myös aluksen suurin omistaja.

Tähti, parkki, 489 nrt.

Rakennettu Vaasassa 1857. Erik Petter Eriksson ja muutamat muut ostivat aluksen vuonna 1890 Lemlandiin, ja hinta oli 15.000 Suomen markkaa. Haaksirikkoutui vuonna 1897 Windaun edustalla. Miehistön pelasti SS Titano. Tähti oli Erik Petterin suurin alus.

Pellas on ihan yhtä paljon myös kirjallisuusmuseo kuin merenkulkumuseo. Museo on syntynyt kahden romaanin inspiroimana, joissa kuvataan Pellaksen ja sen ympäristön elämää 1800-luvun toiselta puoliskolta 1950-luvulle asti. Ulla-Lena Lundberg, jonka isänisän äiti Erika (kirjassa “Kristina”) oli syntynyt Pellaksessa, kirjoitti vuonna 1989 teoksensa Leo, joka kuvaa “Erik Petterin” elämää “Simonsin” tilalla Granbodassa sekä hänen jälkeläistensä kohtaloita suuressa maailmassa. Jatko-osassa Suuren maailmaan seurataan edelleen saman suvun elämää. “Simonsin” tila on todellisuudessa Pellas ja “Erik Petter” on mies, joka rakensi Pellaksen mäelle komean talon, joka nykyään toimii museona. Kuvassa ovat Erik Petterin lapsenlapset, Erikan lapset, jotka kirjassa ovat “Mauritz”, “Isidor”, “Leonard”, “Artur” ja “Richard” ja oikeassa elämässä August, Carl, Algot (Ulla-Lenan isänisä), Erik ja Gustaf. Leo-romaani herätti henkiin kiinnostuksen talonpoikaispurjehdusta, Pellasta ja sen ihmisiä kohtaan, ja tämän seurauksena perustettiin Pellaksen museo.

Korvaamattoman tärkeä lähde Pellaksen entisajan elämään on Pamela Erikssonin teos Herttuattaren viimeisestä matkasta (alkuperäinen teos The Duchess. The Life and Death of the Herzogin Cecilie, 1958, ruotsinnos Hertiginnans sista resa, 1960, ei suomennettu). Kirjassa kuvataan kirjailijan elämää Pellaksessa ja Herzogin Cecilie -aluksella. Pamela oli naimisissa Svenin kanssa, joka oli Pellaksen toiseksi nuorin poika ja päällikkönä Gustaf Eriksonin Herzogin Cecilie -nelimastoparkilla. Pamela kuvaa Pellaksen elämää 1930-luvun loppuun asti. Vuosien 1884–1930 välillä tilalla tehtiin luultavasti vain pieniä muutoksia, sillä Pamela kirjoittaa, että aika oli ollut pysähtyneenä viisikymmentä vuotta hänen tullessaan tilalle. Kirjassa saamme seurata elämää aluksella, vuoden 1936 haaksirikkoa ja sen pelastustöitä sekä millaista elämää Pellaksessa vietettiin pariskunnan jätettyä aluksen ja palattuaan kotiin Granbodaan.

Kirjat ovat olleet suurena inspiraation lähteenä museon suunnittelussa. Museon ensimmäisten vuosien aikana 1990-luvun puolivälissä, kun Lundbergin kirjat olivat monilla vielä tuoreessa muistissa, Pellaksen kävijöitä kiinnosti nähdä kirjan tapahtumapaikkoja. Myös kirjan henkilöt herättivät kiinnostusta ja se, miltä “Simons” todellisuudessa näytti. Monia
vierailijoita kiinnosti nähdä, vastasiko todellisuus romaanin sisältöä. Edelleen Pellakseen saapuu vierailijoita kirjojen houkuttelemana. Uuden painoksen myötä Pamela Erikssonin teos on tavoittanut entistä laajemman yleisön. Per-Ove Högnäsin elokuva Herttuattaren viimeinen matka (2013) ja Ulla-Lena Lundbergin teos Herttuatar ja kapteenin vaimo (2017), jotka molemmat kertovat Herzogin Cecilie -aluksesta ja sen kapteenin vaimosta Pamela Erikssonista, houkuttelevat uusia kävijöitä Pellakseen ja pitävät yllä kiinnostusta tilaa ja sen elämää kohtaan.

Pellaksessa vuonna 1903 syntynyt Sven Eriksson tuli tunnetuksi Herzogin Cecilie -aluksen nuorena kapteenina. Herzogin Cecilie oli lippulaiva ahvenmaalaisen suurvarustajan Gustaf Eriksonin upeassa purjelaivastossa. Sven aloitti merimiesuransa parkkilaiva Promptilla ja purjehti sen jälkeen perämiehenä Killoranilla, Balticilla ja Jenolinilla, ennen kuin hänestä vuonna 1929 tuli Gustaf Eriksonin purjealuksen nuorin kapteeni.

Sven oli Herzogin Cecilien päällikkö aluksen ajaessa karille Devonin rannikolla Englannissa vuonna 1936. Vaimo Pamela Eriksson oli mukana aluksen viimeisellä matkalla. Pari oli tavannut aluksella yhdellä aiemmalla purjehduksella Pamelan ollessa matkustajana. Herzogin Cecilien haaksirikon jälkeen Sven ja Pamela Eriksson palasivat kotiin Pellakseen, ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen muuttivat kahden lapsensa kanssa Etelä-Afrikkaan.

Svenille ja perheelle aluksen haaksirikko oli surullinen ja koko elämää leimaava tapahtuma. Haaksirikko oli siihen aikaan suuri uutinen, ja hylkypaikka houkutteli paikalle sankoin joukoin ihmisiä, jotka halusivat nähdä aluksen sekä seurata kuukausia kestänyttä pelastustyötä. Sven ei Herzogin Cecilien jälkeen enää koskaan toiminut kapteenina, vaan ryhtyi maatalon isännäksi ensin Pellaksessa ja myöhemmin omalla tilallaan Etelä-Afrikassa. Hän kuoli vuonna 1954 Etelä-Afrikassa, mutta hänet on haudattu perhehautaan Lemlandin hautausmaalle. Hänen vaimonsa Pamela asui viimeiset vuotensa Ahvenanmaalla ja kuoli vuonna 1984. Alla olevassa otteessa Lundbergin teoksesta kuvataan, miten Sven esitteli eksoottisena pidetyn vaimonsa Lemlandin talonpoikaisväelle.

Ni ska tro att det blir uppståndelse när Stella kommer till Granboda. Som skökan i Babylon i hatt och eldröd sidenklänning står hon i Lemlands kyrka medan prästen läser upp lysningen för henne och Josef. Och Josef njuter, han har slagit hela bygden med häpnad och fått alla halsar att vändas. […]  ”Ja, nog er det en vacker körka, fan ta mig”, konverserar hon […] Och mera i samma stil som ger oss anledning att betvivla att hon är döpt och konfirmerad. Hon använder vad hon har lärt sig av jungmän och matroser, för med Josef och styrmännen talade hon engelska. […] Nu står hon i Simons sal och säger: ”Her har jag bodd i ett tidigare liv. Ner jag kom in tenkte jag att no er jag hemma.

Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Suureen maailmaan, 1991.

Kirjailija Ulla-Lena Lundbergin romaanit Leo ja Suureen maailmaan pohjautuvat ja ovat saaneen inspiraationsa Pellaksen ja Granbodan tapahtumista. Ulla-Lena Lundbergin isänisän äiti Erika Lundberg, romaaneissa “Kristina”, syntyi Pellaksessa vuonna 1851. Erikssonin ja Lundbergin sukujen välille syntyi side, kun Pellaksen Erika meni naimisiin Carl Gustaf Lundberg (synt. 1839) kanssa, joka oli kotoisin saman kylän Hansaksen tilalta. Carl Gustaf oli laivuri ja talonpoika, hyvä naimakauppa nuorelle Erikalle. Carl Gustaf omisti osuuksia useista aluksista ja oli muutaman vuoden kuunarilaiva Leon päällikkönä.

Kerrotaan, että avioliitto oli onnellinen. Molemmat tosin kuolivat nuorina ja jättivät jälkeensä viisi poikaa. Kaksi nuorimmaista olivat vain 1-vuotiaita äidin kuollessa vuonna 1885 ja 5-vuotiaita, kun heidän isänsä kuoli vuonna 1889. Poikien huoltajaksi tuli äidinisä Erik Petter Pellaksesta. Toiseksi vanhimmasta pojasta Erikistä tuli Hansaksen isäntä. Hän oli vain 14-vuotias saadessaan tilan haltuunsa isä Carl Gustafin kuollessa. Erik oli silloin samanikäinen kuin äidinisä Erik Petter saadessaan Pellaksen haltuunsa.

Erikan ja Carl Gustafin viidestä pojasta vanhimmasta Carlista tuli pappi, Erikistä tilan isäntä, keskimmäisestä Algotista opettaja ja kahdesta nuorimmaisesta Gustafista ja Augustista, jotka olivat kaksoset, merikapteeneita. Nämä orvot pojat menestyivät hyvin elämässä ja neljä heistä eli korkeaan ikään. Merikapteeni August kuoli 40-vuotiaana Cádizissa sairastuttuaan yhdellä sinne suuntautuneista matkoistaan. Seuraavassa ote teoksesta Leo. “Kristina” kertoo haluavansa mennä naimisiin “Carl Gustafin” kanssa.

– Saako isä kysyä, ketä sydänkäpy ajattelee? […] -Eskilsin Carl Gustafia!

Erik Petterin kielellä on jo huuto: ”Sitä minä en voi sallia!: Niinhän isät huutavat, kuin heidän tyttärensä löytää sen, jonka tahdo saada. Kokemus osoittaa, etteivät nuoret tytöt  kykene valitsemaan järkevästi. Erik Petterin on pakko nielaista sanat viime hetkellä. Eskilsin Carl Gustaf on merikapteeni ja perimässä tilan, joka on suurempi kuin Simons.

Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Leo, 1989.

August (synt. 1856) sai Pellaksen hoidettavakseen isänsä Erik Petterin jälkeen. Hänestä tuli myös Freja-aluksen varustaja isänsä jälkeen. August aloitti merimiesuransa 13-vuotiaana toimimalla kajuuttavahtina. Kauppalaivuritutkinnon jälkeen hän oli päällikkönä kuunari Cedialla sekä parkkilaiva Augustalla, parkkilaiva Tähdellä ja parkkilaiva Frejalla ennen kuin ryhtyi vuonna 1902 kokoaikaiseksi talonpojaksi Pellakseen. August oli tunnettu hyvin varovaisena laivurina, joka ei ottanut turhia riskejä.

August oli kunnanvaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsen sekä kiinnostunut politiikasta. Augustin vaimo Irene kuului Ahvenanmaan laivuriaatelistoon. Hän oli Mathias Lundqvist vanhemman tytär Flakan Hindersin tilalta. Mathias oli yksi Lemlandin merkittävistä laivanvarustajista. Kerrotaan, että kyseessä oli kahden merkittävän suvun välinen järkiavioliitto. August kuoli vuonna 1931 ja Irene vuonna 1954.

Parilla oli yhdeksän lasta: Filip, Nils, Sally, Adele, Mery, Ebba, Jens, Sven ja Peder. Yhdeksästä lapsesta ainoastaan Filip kuoli nuorena sairastuttuaan matkalla New Yorkiin, jonne hänet on myös haudattu. Filip, Nils ja Sven kulkivat isänsä ja isoisänsä jalan jälkiä ja ryhtyivät merikapteeneiksi. Nilsistä tuli maihin siirryttyään maatalon isäntä Norrbyssä. Sven siirtyi myös maihin ja oli jonkin aikaa talonisäntänä Pellaksessa ennen muuttoaan Etelä-Afrikkaan. Jens ja Mery asettuivat asumaan kumpikin omalle tilalleen lähelle Pellasta. Sally ja Adele muuttivat puolisoidensa tiloille Lemlandin Norrbyhyn ja Flakaan. Ebba ei mennyt koskaan naimisiin ja jäi asumaan Pellakseen. Nuorin poika Peder muutti USA:han.

Erik Petter Eriksson syntyi vuonna 1823 viidestä sisaruksesta vanhimpana. Erik Petter sai nuorena haltuunsa isiensä kotitilan Pellaksen. Isä kuoli vuonna 1837 ja jätti jälkeensä velkojen rasittaman kodin. Tarinan mukaan maatila kaikkine irtaimistoineen oli tarkoitus myydä huutokaupalla, mutta tarmokas 15-vuotias Erik Petter onnistui ylipuhumaan kaikki velkojat ja sai heidät odottamaan maksuvaatimustensa kanssa. Erik Petterin suunnitelmana oli rakentaa alus rahtipurjehduksia varten ja kerätä näin rahat isän velkojen maksamiseen.

Erik Petter meni naimisiin Brita Stina Persdotterin kanssa (synt. Rörstorpissa vuonna 1830, kuoli vuonna 1913). Pariskunnalla oli kaksi lasta, August ja Erika, jotka elivät aikuisiksi asti. August ryhtyi hoitamaan maatilaa ja Erika muutti naimisiin mentyään Hansaksen laivurintaloon Granbodassa.

Ensimmäinen alus, jolla Erik Petter Eriksson toimi päävarustajana, oli Trefanten. Erik Petter Erikssonin alus Fredrika oli aikanaan Lemlandin suurin alus sekä myös pitäjän ensimmäinen kuunari. Vuonna 1869 ja siitä kaksi vuotta eteenpäin Erik Petter Eriksson toimi juuri valmistuneen kuunari Leon päävarustajana. Aluksen hän rakennutti muiden osakkaiden kanssa Siipyyssä. Vuosina 1874–75 Erik Petter Eriksson toimi 10 aluksen päävarustajana, joista seitsemän oli rakennettu Siipyyssä. Erik Petter Erikssonin viimeinen alus Freja rakennettiin Lemlandin Söderbyssä.

Erik Petterillä oli hyvä maine kunniallisena miehenä ja hän teki suuria tuottoja laivoillaan. Häntä kutsuttiin “Lemlandin pankiksi”, sillä hän pyöritti omaa yksityistä lainaustoimintaa muille talonpoikaisvarustajille, jotka halusivat rakentaa aluksia. Erik Petter osasi kirjoittaa, mikä ei siihen aikaan ollut tavallista sillä seudulla. Hän oli itseoppinut ja järjesti huutokauppoja, laati perunkirjoja ja suoritti pesänjakoja sekä Lemlandissa että Lumparlandissa. Kun pienten puusta rakennettujen talonpoikaisalusten kannattavuus laski, Erik Petter päätti sijoittaa rahansa uuteen taloon sen sijaan, että olisi rakentanut uusia aluksia. Hän kuoli vuonna 1908.

Näin kuvataan Erik Petterin ajatuksia Pellaksen talon rakentamisesta teoksessa Leo:

Erik Petterillä on vieläkin osa veloista maksamatta, koska on kannattavampaa sijoittaa uusiin laivoihin kuin käyttää koko ylijäämä velan lyhentämiseen. Enää hän ei tunne yhtä pakottavaa tarvetta päästä sitä eroon. Suuret rahasummat eivät enää hirvitä häntä, ja hän on jo kauan ajatellut enemmän merenkulkua kuin velkoja. Päätöksestään hän ei kuitenkaan luovu: taloa ei rakenneta, ennen kuin velka on maksettu.

Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Leo, 1989.

Erikssonin perheen sukujuuret ulottuvat pitkälle Pellaksen historiaan. Suvun esi-isä Erik Petter Eriksson rakennutti talon, joka nykyään toimii museona. Useat sukupolvet ovat asuneet tilalla sekä ennen että jälkeen Erik Petterin. Suvun viimeinen omistaja Peder Eriksson, Erik Petterin lapsenlapsi, lahjoitti lapsuudenkotinsa ja mahdollisti näin sen, että tilasta voitiin tehdä maatila- ja sukumuseo. Erik Petterin jälkeläiset ovat jatkaneet museon toimintaa, joten Erikssonin perheen tarina tilalla jatkuu.

Laivurintalo Pellaksen toimintaa pyörittävät laajan Erikssonin suvun jäsenet sekä useat Pellaksen historiasta kiinnostuneet henkilöt. Muutamat museon perustamisessa mukana olleet henkilöt ovat edelleen eri tavoin aktiivisia yhdistyksessä. Tilan emäntänä on alusta asti ollut Freya Darby, joka on Erik Petter Erikssonin lapsenlapsenlapsi. Yhdistyksen puheenjohtajana on Folke Engblom, Erik Petterin lapsenlapsenlapsenlapsi. Myös Leif Lindvall on ollut mukana alusta alkaen ja tehnyt sekalaisia töitä tilalla. Leif on Erik Petterin lapsenlapsenlapsi. Vapaaehtoisena tilalla on ollut Rita Nordberg, joka on Erik Petterin lapsenlapsenlapsi.

Kiki Alberius-Forsman, toimittaja ja kirjailija, Granbodan kesäasukas on tehnyt henkilökuvat neljästä Erikssonin suvun jäsenestä, jotka muistelevat vilkasta elämää perheen asuttamalla Pellaksen tilalla. Henkilökuvat on luettavissa kokonaisuudessaan museo-oppaasta, ja Pellaksen väen Freya, Folke, Leif ja Rita kertovat tilan elämästä lyhyissä videoissa.

Vuonna 1989 ilmestyy suomenruotsalaisen kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin teos Leo. Kirja kertoo ahvenanmaalaisesta kuunarilaiva Leosta, joka rakennettiin vuonna 1870 Siipyyssä, sekä alukseen liittyvistä ihmisistä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Granbodassa sijaitseville “Simonsin” ja “Eskilsin” tiloille, jotka todellisuudessa ovat Pellas ja Hansas, sekä näiden tilojen ihmisiin. Tämä on ahvenanmaalaisen museohistorian alku. Kirjassa “Simonsin” tila, joka siis todellisuudessa on Pellas, seisoo tyhjänä ja asumattomana ja odottaa herätystä Ruususen unestaan. Leon myötä herää kiinnostus ahvenanmaalaista purjehdusta kohtaan sekä ajatus museon perustamisesta tilalle.

Laivurintalo Pellas on ahvenanmaalaisen merenkulun aikakauden muistomerkki, ja tätä merenkulun muotoa kutsutaan talonpoikaispurjehdukseksi. Aikakausi alkaa noin 1850 ja jatkuu ensimmäisen maailmansodan loppuun asti. Tämän ajanjakson aikana lähinnä talonpojat panostivat rahtipurjehdukseen ja sijoittivat vaihtelevalla menestyksellä yhä suurempiin purjealuksiin. Menestyksen myötä sekä sen osoituksena tiloille rakennettiin uusia upeita päärakennuksia. Näitä rakennuksia kutsutaan laivurintaloiksi, ja ne ovat yleisiä erityisesti Lemlandin ja Värdön kunnissa, jotka olivat aikansa suurimpia merenkulun kuntia Ahvenanmaalla. Myös Pellaksen isännät rakennuttivat uuden ja tilavan talon Pellaksen tilalle. Kyseessä on todennäköisesti Ahvenanmaan suurin laivurintalo.

25. toukokuuta 1992 Peder Eriksson lahjoitti Pellaksen Ahvenanmaan merenkulkumuseolle. Peder oli viimeinen Erikssonin suuresta sisarusparvesta, joka kasvoi Pellaksen tilalla vuosisadanvaihteessa 1900. Lahjakirja allekirjoitettiin kauniissa Herzogin Cecilie -aluksen kapteeninsalongissa Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Pederin veli Sven Eriksson oli toiminut aluksen päällikkönä. Ahvenanmaan merenkulkumuseo asetti lahjoitukselle vaatimuksen, että tilan ylläpitämistä varten perustettaisiin organisaatio. Myöhemmin samana vuonna perustettiin yhdistys Skeppargården Pellas r.f. Ahvenanmaan merenkulku museo luovutti sen jälkeen tilan kaikkine omaisuuksineen uudelle yhdistykselle, ja vuonna 1995 museo avasi ovensa.

Pellaksen päärakennus on vaikuttava. Sen ulkopituus on 21,5 metriä ja leveys 11 metriä. Alakerran asuinpinta-ala on 250 neliömetriä. Osassa alakerran huoneista sisäkaton korkeus on yli 3 metriä. Lisäksi rakennuksessa on iso ja avoin vinttikerros. Nykyisen päärakennuksen rakensi laivanvarustaja Erik Petter Eriksson vuonna 1884. Pellaksen tilan omisti merenkulku- ja talonpoikaissuku Eriksson 1670-luvulta 1990-luvulle asti, jolloin tilasta tehtiin museo.

Pellaksen päärakennus on yksi Ahvenanmaan suurimmista laivurintaloista. Pellas on suhteellisen myöhään rakennettu laivurintalo. Useimmat Ahvenanmaan laivurintalot rakennettiin vuosien 1850 ja 1880 välillä. Pellaksen valmistuessa vuonna 1884, oli talonpoikaispurjehduksen kultakausi jo ohi. Kun Pellasta rakennettiin, Andersaksen komea naapuritalo oli ollut valmiina jo runsaat 20 vuotta.

Näiden kahden merenkulkuperheen välillä oli aina ollut kilpailua. Sanotaan, että Pellaksesta tehtiin yksi hirsikerros korkeampi ja muutama metri pidempi kuin Andersaksen naapuritalo, joka taas on leveämpi kuin Pellas. Pellaksen isännälle Erik Petterille oli tärkeää, että hänen talonsa oli suurempi. Pellaksen uusi päärakennus oli kylän viimeinen laivurintalo, ja sen valmistumiseen meni useita vuosia. Erik Petter oli jo vanha mies, 62-vuotias, kun uusi ja vaikuttava talo oli valmis. Näin Pamela Eriksson kuvaa kahden naapuritilan välistä kilpailua:

Pellaksen lähin naapuri oli Andersas, joka oli myös arkki, mutta vain pienemmässä koossa. Andersas oli joka tapauksessa melkein yhtä vaikuttava. Oikeastaan juuri siksi Pellaksesta tuli vielä vähän loisteliaampi, sillä naapuritila oli niin hieno.

Pamela Erikssonin teoksesta Hertiginnans sista resa, 1960.

Pellaksen isäntä Erik Petter Eriksson oli varustajana toimiessaan seuraavien alusten päävarustaja: Trefanten, Fredrika, Augusta, Leo, Linnea, Elina, Ceres, Åland, Eli, Cedia, Primus, Elida, Wendla ja Freja. Näiden lisäksi hän oli osakkaana useissa aluksissa. Erik Petter Erikssonin aluksista kaikkein surullisenkuuluisin oli Leo, jota kutsuttiin Ihmissyöjäksi, sillä aluksella oli sellainen maine, että jokainen purjehdus vaati ihmishenkiä. Leo oli huonosta maineestaan huolimatta menestyksekäs laiva. Alusta kutsuttiin myös Rahalaivaksi, sillä se oli Erik Petter Erikssonin kaikkein eniten voittoa tuottava laiva. 

Pellaksen aluksista muutamat rakennettiin Lemlandissa, kuten Erik Petter Erikssonin ensimmäinen purjealus kuunari Trefanten sekä Fredrika, joka oli pitäjän ensimmäinen kuunari. Purjealuksista seitsemän tilattiin Siipyystä Pohjanmaalta. Siipyyssä rakennettiin useita purjealuksia ahvenanmaalaisille varustamoille. Vuoden 1874 jälkeen Pellaksen varustamotoiminta väheni, ja kun Pellaksen uusi päärakennus pystytettiin Erik Petter Eriksson ohjasi kahta alusta. 

Viimeinen Pellaksen omistuksessa ollut alus oli Freja, jolla Erik Petter Erikssonin poika August oli ottanut varustajan paikan isänsä jälkeen. Pienten, talonpoikien omistuksessa olevien ja puusta rakennettujen alusten kannattavuus laski 1800-luvun lopussa, ja August Eriksson jätti merielämän ja ryhtyi kokoaikaiseksi talonisännäksi Pellakseen. August Erikssonin useammasta pojasta tuli merikapteeneja ja laivuriperinne jatkui heidän kauttaan.

Talonpoikaispurjehdukseksi kutsutaan merenkulun muotoa, jota ahvenanmaalaiset talonpojat harjoittivat 1800-luvun toisella puoliskolla ja vielä 1900-luvun alussa. Talonpoikaispurjehduksen kulta-aikaan menestyksekäs alus saattoi tienata hankintakulunsa takaisin kahden tai kolmen kauden kuluessa. Lähinnä kyse oli Itämeren ja Pohjanmeren rahtiliikenteestä, mutta matkoja tehtiin myös pidemmälle. Lemland ja Vårdö olivat Ahvenanmaan suurimpia merenkulkukuntia talonpoikaispurjehduksen aikaan.

Kaikki väestönosat osallistuivat tavalla tai toisella talonpoikaispurjehdukseen. Miehet olivat varustajia tai merimiehiä, naiset auttoivat alusten varustamisessa. Laivanvarustajana toimiminen ei tarkoittanut sitä, että oli yksin aluksen omistaja, vaan aluksesta omistettiin osuuksia. Päävarustaja oli suurin omistaja, jolla oli myös suurin vastuu aluksesta ja joka keräsi myös suurimmat voitot. Osuuksia oli mahdollista omistaa useammista aluksista: kuudesosa, kahdeksasosa, kuudestoistaosa ja kolmaskymmeneskahdesosa ja niin edelleen. Osakkuusjärjestelmä mahdollisti kaikille yhteiskuntaluokille osuuksien hankkimisen.

Talonpoikien omistamien alusten rahti koostui yleensä puutavarasta tai haloista, jotka lastattiin Norrlannin, Västerbottenin tai Pohjanmaan rannikoilla ja myytiin edelleen Tanskassa, Englannissa, Saksassa ja muissa Pohjanmeren rannikkokaistaleen maissa. Talonpoikaislaivasto purjehti yleensä ainoastaan Itämeren ja Pohjanmeren liikenteessä.

Tuntui siltä, että kaikkialla Ahvenanmaalla pojat olivat luonnostaan merimiehiä tai puuseppiä, mutta Lemlandissa merimiehet kuuluivat parempaan väkeen ja olivat tavallisten kansalaisten yläpuolella. Lähes kaikki miehet olivat merikapteeneja tai varustajia. 

Pamela Erikssonin teoksesta, Hertiginnans sista resa,1960.

1800-luvun toisen puoliskon merenkulkutoiminta on vaikuttanut merkittävästi ahvenanmaalaiseen kulttuurimaisemaan. Merenkulun myötä tulot nousivat, ja talonpojat pystyivät rakentamaan isompia taloja. Suuremmat talot olivat statussymboleita ja näkyviä todisteita laivanvarustajan vauraudesta ja menestyksestä. Laivurit ja laivanvarustajat olivat myös Ahvenanmaan maatalousyhteiskunnan uudistajia, jotka modernisoivat asumisen tapaa yhteiskunnassa, joka oli muuten perinteinen ja konservatiivinen. 

Kun talonpoikien kotitarvepurjehdus 1800-luvun puolesta välistä alkaen siirtyi yhä enenevässä määrin järjestettyyn rahtiliikenteeseen, talonpojilla oli varaa suurentaa ja uudistaa vanhoja ja vanhanaikaisia asuntojaan. Granbodan kylässä on myös neljä muuta laivurintaloa: Andersas (Pellaksen lähin naapuri), Nedergårds, Hansas ja Kallas. Pellas on yksi suurimmista ja loisteliaimmista tiloista, joita Ahvenanmaalla vielä on jäljellä.

Jouluaattona vuonna 2005 Pellaksen päärakennus tuhoutui tulipalossa. Palo sai alkunsa sähkökaapista, ja talo oli jo ilmiliekeissä naapurien hälyttäessä palokunnan paikalle. Palo levisi salin kautta ylös avoimelle vintille, ja sekä sali että vintti tuhoutuivat täysin. Talon itäinen puoli selvisi paremmin ja osa sen puolen esineistä saatiin pelastettua. Täysarvovakuutuksen ansiosta talo oli mahdollista entisöidä palon jälkeen, ja rakennustyöt aloitettiin heti, kun raivaustyöt oli saatu valmiiksi. Talon hirsirunko oli selvinnyt palosta yllättävän hyvin. Vintin tuhoutuneet hirret korvattiin vanhoilla kierrätetyillä hirsillä sekä uusilla hirsillä Pellaksen omasta metsästä.

Tulipalo paljasti useita mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä osasta taloa, joka selvisi palosta. Irtoilevien, nokisten ja veden vahingoittamien tapettien alta löytyi käsinmaalattuja tapetteja. Kunnostuksen yhteydessä huoneisiin tehtiin koristemaalaukset näiden löydettyjen alkuperäisten maalausten pohjalta. Vastaavanlaisia tapettikuvioita on myös Andersaksen naapuritilalla ja niitä on löydetty myös Söderbyn laivurintalosta Lemlandista ja yhdestä Vardössä sijaitsevasta laivurintalosta. Maalaukset on tehnyt Maalari-Gabriel Jomalasta. Salin uusi tapetti on käsinpainettu alkuperäisen tapetin mukaan. Kunnostettu talo vihittiin uudelleen käyttöön vuonna 2008.